Herra Pinko

 
Moicca!

Olen tässä blogissa vähän vähemmän esillä ollut henkilö, mutta ajattelin että lienee aika korjata tilanne. Seikkailen täällä nimellä Herra Pinko (koska pingon niin kovaa, ja olen kova pingottamaan asioista kuten muista koirista ja isäntäväkeni menemisistä ja tulemisista).

Olen nyt neljävuotias. Olen nätti kuin sika pienenä, tai oikeastaan nätimpi. Esmes kuvani koristi Ajaston koirakalenteria vuonna 2010. Emäntäni oli haaveillut lapsesta asti cockerspanielista, ja nyt sillä vihdoin on sellainen, vähänkö sen täytyy olla onnellinen! Olin pentueestani se lihavin ja dominoivin. Minunlaisiani ei kuulemma suositella ensimmäiseksi koiraksi. Mutta en olekaan mikään ensimmäinen koira, koska isäntäni lapsuudenkodissa oli koiria. Nih.

Minulla on ihan törkeästi energiaa. Kesäisin mökillä saatan juosta pallon perässä vaikka kymmenen tuntia putkeen, uida, hyppiä laiturilta veteen, ja siltikään minua ei juuri väsytä. Rakastan tennispalloja. Joulupukki toi minulle vinkuvia tennispalloja, joten voitte kuvitella kuinka ekstaasissa minä ja isäntäperheemme olemmekaan!

Toisia koiria en oikein kykene sietämään. Sellaisen lähestyessä katson tehtäväkseni räyhätä minkä kerkeän. Hyökkäys on nähdäkseni paras puolustus (oikeasti minulla on vaan p**kat housussa). Enpä ole ketään vielä purrut, vaikka sitä yhtä Patea tekisi mieli vähän haukkaista... Minut pystyy kyllä helposti harhauttamaan herkulla tai tennispallolla, jos osaa ennakoida tilanteen. On minulla kyllä pari koiratyttöystävää, joita rakastan yli kaiken, mutta joiden kanssa pääsen vähän liian harvoin leikkimään.

Oletteko koskaan kuulleet nirsosta koirasta? No, meikä on sellainen. Kylmä makkara - nou thänks. Voisko sen edes grillata, tai no mielummin antakaa mulle sisäfileetä.

Nuorempana olin kova poika karkailemaan. Rusakoiden perässä olen juossut joskus tovin jos toisenkin, samoin kissojen. Kerran näin parven lintuja, hyökkäsin niiden perään niin että fleksi meni poikki (minkäs sitä lintukoira vieteilleen mahtaa) ja katosin isännältäni pariksi tunniksi. Emäntäni oli juuri edellisenä päivänä synnyttänyt Herra Tuumailijan, makasi sairaalassa Tuumailijan ollessa teho-osastolla ja kysyipä vaan, että pitikö sen koirankin vielä karata. No, olin jäänyt siitä pirun fleksinriekaleesta aitaan kiinni, mutta onneksi joku kiltti pappa auttoi minut kotiin (tiesin kyllä missä kotini on, ja vedin pappaparan sinne perässäni suorinta tietä).

Lapsia yritän parhaani mukaan sietää. Vieraat lapset ovat kovin pelottavia, koska eihän niistä tiedä milloin ne nappaa viiksistä tai korvasta kiinni, joten sellaiset otukset kierrän mieluiten kaukaa. Nämä veljeni Vilpertti ja Tuumailija eivät minusta paljoakaan välitä, joten saan yleensä loikoilla rauhassa omassa nurkassani, ja ainakin päkät vetelen sohvalla. Pitäähän sitä koirallakin nyt joku arvo olla.

Olen älyttömän kiintynyt laumaani. Kuulemma keväästä eteenpäin minun pitäisi viettää täällä taas päiväsajat ihan itsekseni. Ei pysty. Aion vonkua ja vinkua minkä kerkeän. Ehkä ajan myötä totun elämänmuutokseen. Tai sitten menen koirien päiväkotiin??

Onko siellä muita koiramielisiä? :)

P.S. En ole syntynyt sunnuntaina, olen keskiviikkolapsia.