Keltainen villapaita ja muita kuulumisia

Ei, en ole tehnyt itse. Siskoni eli pojan kummitäti teki synttärilahjaksi! Samainen kummitäti on neulonut myös ainakin kastemekon, villahaalarin, villamyssyjä ja villasukkia. Ihan huipputäti siis! Keltainen väri piristää kivasti pimeintä vuodenaikaa.

Jännä miten tuollainen neulomistaito periytyy noin totaalisen epätasaisesti. Itse olen viimeksi koskenut neulepuikkoihin yläasteella käsityötunnilla ja muistaakseni kädenjälki ei ollut mitenkään kehuttava. Käsityötaitoni riittävät juuri ja juuri housujen tai verhojen lyhentämiseen. Siskoni taas on harrastanut neulomista epäsäännöllisen säännöllisesti ala-asteelta lähtien. Varsinkin kastemekko on aivan upea ja siinä on kastettu jo neljä pientä poikaa.

Töissä on ollut mahdottoman kiireinen aika. Kiireinen, innostava, väsyttävä, ihana ja kamala, kaikkea samaan aikaan. Roikun jatkuvasti jossain epämukavuusalueen laidoilla. No tylsää ei ainakaan ole! Blogin päivittämiseen ei ole tahtonut jäädä aikaa, viime aikoina postaus on usein sisältänyt tuokion sieltä, toisen täältä, kuvan ja pari riviä tekstiä. En muista, että töissä olisi koskaan ollut näin kiire silloin viisi vuotta sitten. Joko työelämä on muuttunut vaativammaksi tai sitten rahkeeni eivät riitä vastaavaan kuin aiemmin. Tai ehkä molempia yhtäaikaa.

Torstaina vietimme työpaikan pikkujouluja. Kävelin Helsingin keskustan poikki myöhään illalla ja katselin juhlivia ihmisiä, kuuntelin baarin avoimesta ovesta kuuluvaa musiikin jumputusta. Olo tuntui hyvin epätodelliselta ja haikealta. Tätä elämää ei enää ole, se ei enää tule takaisin. Voin kyllä joskus tehdä tuollaisia lyhyitä vierailuja takaisin nuoruuteen, takaisin huolettomuuteen ja pitkiksi venähtäneisiin iltoihin. Todetakseni vain, etten enää kuulu sinne, en ole siellä luonteva. Jossakin välissä - en osaa tarkalleen sanoa missä - minusta on nimittäin tullut lopullisesti aikuinen, joka huolehtii ensin muista ja sitten vasta itsestään. Ja olen onnellinen näin, äitinä.