Lapsuuden kesä

Viikko vielä. Pitäisikö arkeen alkaa valmistautua jotenkin? Muuttaa vuorokausirytmiä enemmän päiväkodin suuntaan? Palauttaa lapset käytös- ja ruokatapojen piiriin? Pohtia tarvitaanko syksyksi jotain uusia hankintoja? Kelata jo työsähköposteja läpi? Nimikoida päiväkotivaatteita? Tehdä listaa elokuun hoito- ja vapaapäivistä?

Vai käyttääkö quick and dirty -menetelmää, jossa arkeen romahdetaan lomatunnelmien korkeimmista aalloista?

Tänään oli oikeastaan aika täydellinen kesäpäivä. Lomapäivä. Siihen mahtui kesäretki luontopolulle, pikapyrähdys leikkipuistossa, järvipulahdus ja äkkilähtö rannalta ukkosen tieltä (mikä seikkailu!). Päiväuniaikaan makoilin terassilla ja ihan rehellisesti otin aurinkoa. Vatsani ei olekaan (sattuneesta syystä) juuri päässyt kohtaamaan auringonsäteitä viimeisen viiden vuoden aikana, vaan rusketus on jäänyt kasvoihin, sääriin ja käsivarsiin. Tänä kesänä on löytynyt aikaa ihan vaan olemiseenkin. Lapset ovat jo siinä iässä, että heidän touhujaan voi jo hetken seurata vähän etäämmältä.

Miehen mentyä jo takaisin töihin olen myös käynyt esikoisen kanssa kamppailua, kuka täällä onkaan ainoa pomo. Siis yrittänyt tehdä selväksi, että äiti on nyt pomo, ei suinkaan neljävuotias. Sydämeni kuitenkin suli, silmät kostuivat ja uhmakohtaukset unohtuivat, kun poika yhtäkkiä keksi kysyä: "Äiti kuolenko minä kun minusta tulee vanha?"

Siitä päästäänkin aasinsiltana kyselyikään, joka on molemmilla lapsilla päällä yhtä aikaa. Lähes jokaiseen vanhemman suustaan päästämään lauseeseen on vastauksena stereona lausuttu "miksi?". Olen analysoinut, että tuo "miksi?" ei välttämättä tähtää faktiseen syy-seuraussuhteiden selvittelyyn. Lapsi vain tahtoo, että aikuinen on läsnä ja keskustelee hänen kanssaan, "miksi?" -kysymys pakottaa jatkamaan keskustelua loputtomiin. Rasittavaakin, mutta ehdottoman tärkeää.

Me jatketaan siis vielä hetki lomailua. En kaipaa vielä kirpeän viileitä iltoja. Nämä ovat niitä lapsuuden kesiä, lasteni lapsuuden kesiä.