Yksivuotiaan bloggaajan pohdintoja

Tämä blogi pääsi salakavalasti täyttämään vuoden verran viime viikolla. Ensimmäisiä synttäreitä on juhlittu monessa muussakin blogissa, ainakin Tuumat ja tuokiot, Leopardikuningatar ja NIKLASTAR ovat saavuttaneet vuoden iän tässä hiljan (ja NIKLASTAR muuten arpoo 50€ lahjakortin MiniMintiin sen kunniaksi, käykäähän osallistumassa!).

Tässä kohtaahan kuvioon kuuluu sellainen itsereflektoiva postaus siitä, kuinka tähän on tultu ja mihin tästä ollaan menossa, joten here we go.

Aloitin blogin hetken mielijohteesta, tarpeesta saada kotiäidin tasaisesti eteneviin päiviin joku oma projekti, tarpeesta kommunikoida samanhenkisten kanssa ja olla luova. Ja mikä mainio, koukuttava harrastus tästä tosiaan kehittyikään! Eikä se loppunut siihen, kun työt alkoivat. Aikaa blogille ei enää tietysti ole niin paljoa, mikä ei ole sinänsä lainkaan huono asia yleisen elämänhallinnan kannalta, mutta blogin sisältöön se on ehkä tuonut tiettyä ponnettomuutta ja kuvapainoitteisuutta.

Koko blogin olemassaolon ajan olen tasapainoillut sisällön "linjan" kanssa. Kuinka paljon kerron, missä kulkevat yksityisyyden rajat, millaisia kuvia laitan, pitäisikö kommentit esimoderoida jne... Toisaalta toivon blogille uusia lukijoita, ilahdun jokaisesta uudesta, mutta toisaalta olen rajoittanut blogin näkyvyyttä siten, ettei sen sisältö tule hakutulokseksi Googlessa. Pyrin saamaan blogin lukijoiksi niitä oikeanlaisia tyyppejä, en mitään random haahuilijoita. Otapa hei tästä nyt selvää siis...

Jatkuvasti vatvon myös sitä, onko tämä nyt pelkkää tyhjänpäiväistä vaatehömppää vai laajennanko näkökulmaa muihin äitiyteen liittyviin aiheisiin. Kauneus ja viisaus eivät asu samassa päässä, on joku väittänyt, ja vastaavalla tavalla kamppailen sen kanssa, voivatko lastenvaatehömppä ja älykäs järkevyys asua samassa blogissa (tai ylipäätään ihmisessä). Noin niinkun kärjistettynä. En koe tarvetta olla vakavasti otettu bloggaaja, mutta voinko/saanko silti viihtyä ja kommentoida myös hömppäkoulukunnan ulkopuolisissa blogeissa?

Suosituinta tekstiä blogissani ovat ehdottomasti olleet lastenvaatepostaukset, ja yhä helpommaksi koenkin profiloitua lastenvaateblogina (huomaatteko, minulla on joku pakkomielle profiloitua johonkin tyylisuuntaan). Vaivattominta on pysytellä kevyellä ja hauskalla hömppälinjalla, ei minulla ole intohimoja tai edes tarvittavaa rohkeutta lähteä väittelemään blogissani vaikkapa imetys- tai kotiäiti/uraäiti -valinnoista. Vaikka itseäni viihdyttääkseni ja toisaalta ihan sivistääkseni näitä keskusteluita muista blogeista joskus luenkin.

Varastin Jennijeeltä idean listata lukijamäärältään suosituimmat postaukset, joten tässä top viisi:

1. Molon uusi toppahaalarimallisto (AW2013) - Hei vihdoin!
2. Lastenvaatetaudin etenemisvaiheita
3. Mistä lastenvaatehullun tunnistaa?
4. Sovituksessa: Ski Resort
5. Retro, pikkuteini, klassinen vai tyttö-överi?

Itse olen eniten hykerrellyt näitä postauksia tehdessäni ja kommentteja lukiessani:

1. "Tässä vähän kuvasaldoa" ja muita blogikliseitä
2. Kuinka huippubloggaajaksi tullaan
3. Blogimainonnan uhri tässä päivää
4. Päiväkotivaatteet - rönttöä vai priimaa
5. Minun me&i -analyysini

Joskus rämmin postausideattomuudessa - ei ole mitään sanottavaa, kuvattavaa tai jaettavaa ja mahtaako enää koskaan ollakaan? Jostain sitä aina sitten kuitenkin ilmaantuu. Silti minulla on sellainen hiipivä tunne, että suurin osa kaikista vähänkään hauskoista oivalluksistani alkaa olla suollettu tekstiksi, parhaat kuvauspaikat hyödynnetty sekä ideat ja näkökulmat esitelty. Voiko muka yhdellä ihmisellä olla kapasiteettia keksiä jatkuvasti uutta, hauskaa ja viihdyttävää sisältöä toisten kulutettavaksi... No toisaalta osaahan se Madonnakin aina uudistua. ;)

Tunnustettakoon tässä myös, että olen huomannut viimeisen vuoden aikana alkaneeni himoita materiaa yhä enenevässä määrin. Joskus aiemmin muistan pitäneeni Stockan Hullujen päivien ovenkahvoissa roikkuvia tai designhuonekaluihin tuhlaavia ihmisiä kovin pinnallisina ja kummallisina, mutta nyt olen (valitettavasti) alkanut ymmärtää materianhimoisten sielunmaailmaa. Parikymppiselle Lauralle oli aivan sama, millainen matto olohuoneen lattialla oli, mutta kolmekymppinen Laura pohtii asiaa ihan harrastuksekseen. Ehkä ei mikään hyvä juttu tämä. Mutta onko tämä joku vaihe naisen elinkaaressa, joka on vain käytävä läpi? Vai pitäisikö meidän materiaan hurahtaneiden hurahtaa yhdessä johonkin kehittävämpään asiaan? Esimerkiksi nytkin olisin voinut käyttää tämän varsin harvinaisen vapaahetken lähtemällä juoksulenkille!

On jännä nähdä, mihin suuntaan tämä harrastus tästä kehittyy. En pidä kovin todennäköisenä, että postailen teini-ikäisten lasten vaatehankinnoista, enkä varmaankaan ole kamerani kanssa mukana kuvaamassa heitä lähikaupan kulmalla tupakkakokeilujaan tekemässä. Kyllä tämä harrastus on tämän elämänvaiheen juttu, keino selviytyä, keino löytää vertaistukea. Olenkin saanut tätä kautta uusia tuttavuuksia kaikista muista hassuista pöpeistä, joilta ei puutu pilkettä silmäkulmasta. Eipä kun ei tuttavuuksia, vaan ystävyyksiä! Kukapa olisi uskonut? Kiitos te kaikki ihanat!