Hyvin, hauskasti ja herättävästi kirjoitettu
kiireestä.
Muistan, kun kiireestä tuli muotia. Se oli silloin, kun aloitin opiskelut, tai oikeastaan kun olin pari vuotta jo koulua käynyt. Kaikilla opiskelukavereilla tuntui olevan kova kiire, ei ehdi nähdä, on tenttejä, töitä, harrastuksia. Kiireestä kirjoitettiin silloin aika paljon, hidastamisen merkityksestä, tuli näitä jotka hylkäsivät oravanpyörän, myivät kaiken ja muuttivat Thaimaahan.
Ymmärrän hyvin oravanpyörästä heittäytyjien motiivit. Työn ja pikkulapsiarjen yhdistelyyn kuuluu oletuksena tietty peruskiire. On aikatauluja, on pakko olla töissä silloin ja silloin, ja se edellyttää tiettyjä toimia. On pakko olla kotona silloin ja silloin. On syötävä, pestävä pyykit, pakattava tarhakamppeet, ostettava maitoa, annettava lapselle antibioottia aamuin illoin. Pitäisi nukkuakin, hitsit vie. Jossain kohtaa on varmaan tullut käyttöliittymäsuunnittelijalle virhe, sillä kaikkien näiden operaatioiden suorittamiseen ei tahdo se 24h vuorokaudessa riittää.
Kiireestä on teoriassa helppo päästä eroon. Lopettaa vaan asioiden haluamisen. Ei yritä saada elämässään kaikkea, ei yritä mahduttaa siihen jokaista mielenkiintoiselta vaikuttavaa asiaa tai elämystä. Arjen helpottamiseksi on ollut pakko luopua muutamista asioista. Eivät ne ole niin tärkeitä, ehdin niiden pariin palata kyllä. Sitten muutaman vuoden päästä, kyllä, ihan varmasti. Kuitenkin luopumatta mistään kokonaan, saamalla pienen palan sieltä, toisen täältä.
Arkiviikko on kuin astia, joka on lähes piripinnassa vettä. Tällä viikolla se astiaan loiskahtanut kivi, joka sai veden valumaan yli äyräiden, oli kirppisprojekti. Se kaappien kaivelu, hinnoittelu, roudaaminen. Mutta ei se ota, jos ei annakaan: tuomisina oli hauskat marmoriset kynttilänjalat sekä ihana alpakkavillainen kaulahuivi.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
