Kohti keski-iän erakoitumista

Vanhemmuuden myötä huomaan tietyn rentouteni ja toleranssini kadonneen suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Vereni kiehuu, kun kuusitoistavuotiaat mopoilijat huristavat urku ammollaan pitkin pihamme takana kulkevaa kävelytietä. Jos heitä iltalenkeilläni kohtaan, kävelen mielenosoituksellisen leveästi koiran kanssa, jottei kenellekään jää epäselväksi mitä olen moisista laittomuuksista mieltä. Itse kovin tahdikkaana nössönä en ole sanaista arkkuani nuorisolle avannut, mutta mieheni on noille nulikoille muutaman kovemmankin valitun sanan tokaissut.

Kyllä sapettaa myös silloin, kun tuo sama nuorisoksikin kutsuttu eläinlaji käy pissimässä lasten liukumäkiin just for fun.

Jottei menisi ihan teinien mustamaalaamiseksi, niin jokin tiikeriäitisolu minussa herää myös silloin, kun kohtaan omia palleroitani kiusaavia lapsia. Tapanani onkin kyllä ojentaa täysin tuntemattomia hiekkaa tahallaan viskovia kylän kersoja. Ojentakaa tekin meidän lapsia, jos niikseen tulee. :)

Naapurin perheen ollessa muualla pitävät ko. talouden täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat joskus kotibileitä. Puoleen yöhön saakka jumputtava musiikki saa toisinaan hymyn kiristymään, mutta en ole varma johtuuko se siitä vaimeasta metelistä, vai siitä etten itse pääse mukaan juhliin...

Myös huono asiakaspalvelu tympii. Sen ymmärrän itsekin asiakaspalvelutyössä olleena, ettei juuri mikään yritykseen liittyvä asia ole itse asiakaspalvelijan vika, mutta kohteliaisuus ja käytöstavat luulisi aikuisten ihmisten hallitsevan. No liikaa vaadittu. Huokaus. Ja sitten se Kela, asia ihan erikseen. Jos hakemuksen käsittelyaika on kaksi kuukautta, pitääkö sitä sitten vielä erikseen vahtia?

Ärsyttää myös kaikenlainen päiväuniaikaan tapahtuva häiriköinti kuten ovikellon pimputtelu ja ruohon leikkaaminen. Tästä olenkin muistaakseni avautunut ennenkin.

Hmmm. Ehkä sitä taloa pitäisi alkaa etsiä haja-asutusalueelta...? ;)


P.S. Kuvat täysin aiheeseen liittymättömät. Eihän noita kiharoita raaski leikata!