Pelkään vieraita isoja koiria. Se alkoi ollessani neljävuotias, kun naapurin iso koira pääsi irti ja (ehkä jo hieman epätarkkojen) muistikuvieni mukaan jahtasi minua hulluna takaa. Juoksin karkuun hysteerisenä kiljuen, kunnes kaaduin. Tietenkään koira ei tehnyt minulle mitään. Kuitenkin aina, kun kyläilimme naapureillamme tämän tapauksen jälkeen, koira piti takiani laittaa parvekkeelle siksi aikaa.
Jos sinulla on isojen koirien kammo, älä hanki pientä isoja koiria provosoivaa räyhäspanielia. Viime aikoina isojen koirien kammoni on saanut taas lisävahvistusta:
Tapaus 1. Olin juoksulenkillä räyhäspanielimme kanssa, kun vastaan tuli nuoren, vahvan ja villin näköinen susikoira nuoren naisen taluttamana. Yritin muka ennakoida tilannetta, ja väistin viereisen kaupan parkkipaikalle. Räyhäspanielimme aloitti kuitenkin tutun räyhäämisen, ja susikoira reagoi odotetulla tavalla, eli nykäisi itseään meitä kohti. Susikoiran omistaja kaatui. Olin saada sydärin, ja riuhdoin itseäni ja koiraani kauemmaksi jollain kauhunsekaisella adrenaliinin voimalla. Susikoira ei onneksi päässytkään irti omistajaltaan, mutta reisilihakseni jotenkin revähti kaikessa tuoksinassa.
Tapaus 2. Minä ja räyhäspanieli olimme lenkillä hieman totutusta poikkeavalla alueella. Ohitimme suuren omakotitalon aidattuine pihoineen. Portin kohdalla kuulin yhtäkkiä kumeaa rottweilerin murinaa. Minä ja spanieli pingotuimme kauhusta katsoessamme parin metrin päässä aidan takana tuijottavaa rottweileria. Rottweiler alkoi juosta ja loikkia pitkin aidanviertä. Näytti siltä kuin se etsisi aidasta sopivan matalaa kohtaa, jonka yli hypätä syömään meidät. Juoksimme äkkiä toiseen suuntaan eli takaisin sieltä mistä tulimmekin. En aio enää koskaan kävellä tuon talon ohi.
Tapaus 3. Kävelimme räyhäspanielin kanssa pellolla kuunvalossa lumista polkua pitkin. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa mies ilkeän näköisen lyttynaamaisen koiran kanssa. Etäisyyttä oli enää kymmenisen metriä, kun huomasin, että ilkeän näköinen lyttynaama ei ollutkaan hihnassa. "Kannattais varmaan ottaa se kiinni," sanoin koiran omistajalle hermostuneen väpättävällä äänellä. Silloin lyttynaama muutti askelluksensa vaanivaksi hiipimiseksi ja lähestyi meitä uhkaavasti muristen omistajansa kielloista huolimatta. Omistaja sai napattua koiransa kiinni viime hetkellä, ennen kuin se olisi iskenyt hampaansa räyhäspanielin kurkkuun (oletan).
Olentodennäköisesti varmasti siirtänyt isojen koirien kammoni räyhäspanieliin. Lapsiin en ole kammoani (vielä?) tullut siirtäneeksi, sillä emme sattuneesta syystä ole olleet läheisissä tekemisissä isojen vieraiden koirien kanssa. Räyhäspanielimme on lapsille lähinnä huonekalun asemassa, ja sitä he eivät pelkää tippaakaan.
Sen sijaan nämä nolot asiat ovat vaarassa siirtyä minulta lapsillemme:
Yritän näyttää jatkossa vahvempaa esimerkkiä niin räyhäspanielillemme kuin lapsillemmekin!
 |
| Räyhäspanieli |
Jos sinulla on isojen koirien kammo, älä hanki pientä isoja koiria provosoivaa räyhäspanielia. Viime aikoina isojen koirien kammoni on saanut taas lisävahvistusta:
Tapaus 1. Olin juoksulenkillä räyhäspanielimme kanssa, kun vastaan tuli nuoren, vahvan ja villin näköinen susikoira nuoren naisen taluttamana. Yritin muka ennakoida tilannetta, ja väistin viereisen kaupan parkkipaikalle. Räyhäspanielimme aloitti kuitenkin tutun räyhäämisen, ja susikoira reagoi odotetulla tavalla, eli nykäisi itseään meitä kohti. Susikoiran omistaja kaatui. Olin saada sydärin, ja riuhdoin itseäni ja koiraani kauemmaksi jollain kauhunsekaisella adrenaliinin voimalla. Susikoira ei onneksi päässytkään irti omistajaltaan, mutta reisilihakseni jotenkin revähti kaikessa tuoksinassa.
Tapaus 2. Minä ja räyhäspanieli olimme lenkillä hieman totutusta poikkeavalla alueella. Ohitimme suuren omakotitalon aidattuine pihoineen. Portin kohdalla kuulin yhtäkkiä kumeaa rottweilerin murinaa. Minä ja spanieli pingotuimme kauhusta katsoessamme parin metrin päässä aidan takana tuijottavaa rottweileria. Rottweiler alkoi juosta ja loikkia pitkin aidanviertä. Näytti siltä kuin se etsisi aidasta sopivan matalaa kohtaa, jonka yli hypätä syömään meidät. Juoksimme äkkiä toiseen suuntaan eli takaisin sieltä mistä tulimmekin. En aio enää koskaan kävellä tuon talon ohi.
Tapaus 3. Kävelimme räyhäspanielin kanssa pellolla kuunvalossa lumista polkua pitkin. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa mies ilkeän näköisen lyttynaamaisen koiran kanssa. Etäisyyttä oli enää kymmenisen metriä, kun huomasin, että ilkeän näköinen lyttynaama ei ollutkaan hihnassa. "Kannattais varmaan ottaa se kiinni," sanoin koiran omistajalle hermostuneen väpättävällä äänellä. Silloin lyttynaama muutti askelluksensa vaanivaksi hiipimiseksi ja lähestyi meitä uhkaavasti muristen omistajansa kielloista huolimatta. Omistaja sai napattua koiransa kiinni viime hetkellä, ennen kuin se olisi iskenyt hampaansa räyhäspanielin kurkkuun (oletan).
Olen
Sen sijaan nämä nolot asiat ovat vaarassa siirtyä minulta lapsillemme:
- piikkikammo (tästä olen tosin itse parantunut ja teen kyllä kaikkeni pysyäkseni itse neutraalina ja rauhallisena lasten rokotus- ja verikoetilanteissa)
- hammaslääkärikammo (tästä en ole todellakaan parantunut)
- inho pallopelejä kohtaan (toisaalta lasten isä pitää pallopeleistä, katsotaan kumman geenit ovat vahvempia tässä asiassa)
- muutenkin taipumus luovuttaa kaikessa urheilussa, joka ei suju heti ensimmäisellä kerralla (esimerkiksi golf)
- taipumus korvata aterioita suklaalla (esikoisella havaittu myös vahvoja viitteitä tästä herkuttelugeenistä)
- tolkuton aamu-unisuus ja torkuttaminen
- internetin suurkuluttaminen
- laiskottelu
- ... ja kaikki muut huonot tapani
Yritän näyttää jatkossa vahvempaa esimerkkiä niin räyhäspanielillemme kuin lapsillemmekin!
Hah! Juuri tänään mietin että olen minäkin äidinkuvatus... huono esimerkki siis! Töihin kykenemätön, kotona maleksiva, aamu-uninen ja onneton (toisinaan). No, ilman omaa syytäni tietysti mutta välillä masentaa.
VastaaPoistaNyt on tosin ollut hyvä vaihe ja olen varovaisen toiveikas että josko sitä vielä jossain vaiheessa ihan tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksikin pääsisi taas. (Nyt kun sanon sen ääneen niin sieltä ne vaikeat ajat varmaan tulevat?).
Toivon siis kovasti että lapseni on perinyt suurimman osan geeneistään isältään, minä kun tunnun saaneeni omilta vanhemmiltani vain ne huonot jutut.
Ryven myös silloin tällöin äitiyteen liittyvissä morkkiksissa. Uskon kuitenkin, että lapsistani kasvaa ihan kunnon kansalaisia, jotka eivät isompana tule syyttämään minua kaikesta mikä menee pieleen heidän elämässään... ;)
PoistaTsemppiä sinne kuntoutumiseen (eikös sinulla ollut se migreeni vaivana?)!
Juup... migreeni on tällä hetkellä suurin vaiva, harmi ettei se ole se listan ainoa :D.
PoistaMutta tänään oli kyllä hyvä päivä ja syytä olisi olla huomennakin, me mennään mummalaan tapaamaan siellä lomailevaa veljeni perhettä (peukut pystyyn siis :D).
Mä luulen että varmaan se riittää kun tekee parhaansa, täytyy ainakin toivoa.
Peukkuja migreenittömyyden puolesta! :)
PoistaIsojen koirien kammo täälläkin,tai oikeastaan kaikkien koirien kammo ellei jopa kaikkien eläimien kammo (paitsi kalat akvaariossa:D). En oikein tiedä mistä se on lähtösin,jokin ihme 'pelko' niitä kohtaan vain on :D
VastaaPoistaÄidilläni on myös jotain tuon suuntaista! :) Itselläni eläinpelko liittyy lähinnä isoihin koiriin, ja tietysti villieläimet ovat asia erikseen...
PoistaIhan pahin on hammaslääkärikammo ja sen periyttäminen - mieheni on varmaankin pakko viedä lapset hammaslääkäriin jos siellä ihan oikeasti porataan koska itse itken poikkeuksetta kun istahdan hammaslääkärin tuoliin... Aikalailla samoilla linjoilla mennään jälleen kerran paheiden suhteen. Ja lapset ovat hieman liian tarkkaavaisia ja nopeaoppisia.
VastaaPoistaMinäkin aion todellakin ulkoistaa mieheni tehtäväksi kaikki tuon suuntaiset asiat. Nytkin hän sai viedä esikoisen lääkäriin korvatulehduksen takia, koska olin varma että minun seurassani poika ei olisi antanut lääkärin katsoa korviin. Hyvin oli mennyt!
PoistaMielestäni suun alueen operointi on paljon pahempaa kuin esimerkiksi synnyttäminen...
Kyllähän noita tapaamianne koiria pelkäisi kuka tahansa. Meillä on myös vähintäänkin hämis- ja käärmekammo juurrutettu esikoiseen, vaikka Mies onkin käskenyt olematta siirtämään omia skitsoilujani lapsiin. No miten voi olla siirtämättä??
VastaaPoistaNo mutta tämähän on varmasti biologista. Ihmisten kuuluukin pelätä esimerkiksi käärmeitä, hämähäkkejä tai susia (isoja koiria)! Ja äidin kuuluu opettaa lapsilleen mitkä eläimet kannattaa kiertää kaukaa. Että minkäs sitä vaistoilleen voi? :)
PoistaMulla pahin kammo on ehdottomasti hammaslääkäri. Hyi että! Ja pimeä, pelkään liikkua pimeässä niin paljon. Isot koirat saa myös mut säikkymään, mutta pienet on ok. Toivottavasti en periytä mun kammoja lapsiin. Suomessa pimeää riittää aika paljon...
VastaaPoistaJoo, minäkin pelkään pimeää! Esimerkiksi pimeä metsä on paikka, johon en lähtisi pakottamallakaan... Pimeän pelko ei näytä vielä siirtyneen poikiimme. Heillä on kyllä aina ollut pieni yövalo...
PoistaEi vitsi, mulla on ihan kaikki noi kammot tosta sun listasta =D Ja tiiätkö miten paljon mua hävettää, kun vielä tämän ikäisenä pyydän verikokeeseen Emla-laastarin =D Meinaan myös pyörtyä kun sormen päästä otetaan hemoglobiini.
VastaaPoistaMinä olen urheasti taistellen päässyt yli neulakammoista, sillä raskausaika minua pisteltiin joka viikko, viimeisinä viikkoina joka päivä. :) Että siedätyshoitoa suosittelen! :D
PoistaMä olen yllättänyt itseni olemassa lasten kanssa tosi reipas labrassa ja hammaslääkärissä, vaikka itse en tykkää kummastakaan yhtään.
VastaaPoistaSaako tulla koiraterapiaan? Mulla on kaksi traumaa:
1) Oltiin ehkä 7-8 -vuotiaita ja leikkimässä pihalla naapurin Johannan kanssa. Vähän kauempana asui perhe, joilla oli nuori, mutta jo tosi iso Siperian husky, jolla oli jäänsiniset silmät, ja se haukkui aina kamalasti. Kerran se oli päässyt irti ja säntäsi täyttä vauhtia haukkuen meidän pihalle. Pelastautukoon ken voi -hengessä säntäsin sisälle, ja kaverilleni Johannalle jäi varmaan vielä hirveämmät traumat, kun minä vetäisin hänen nenänsä edestä oven kiinni. Onneksi isä ja/tai äiti oli tilanteen tasalla, ja kiskaisi Johannan sisään, ja vanhempani kävivät myös vakavahenkisen keskustelun koiran omistajien kanssa.
2) Olin joitain vuosia sitten pari viikkoa koiravahtina noin vuoden ikäiselle susikoiranartulle. Mun koirankäsittelytaidot on nolla, ja aina kun tuli vastaan joku koira, tämä "mun" koira alkoi haukkua ja hyökkäillä päälle. A) nolotti (Eikö se ämmä saa koiraansa kuriin!) ja b) pelotti. Kerran kävikin niin, että koira säntäsi jotain susikoirapentua kohti ja kaulapanta KATKESI! Kääk. Eihän se sitä pentua syönyt, mutta säikähdin kovasti. Ystäväni, joka ymmärtää paremmin koirien päälle diagnosoi, että koiraa pelottaa toiset koirat, ja kuten ehkä räyhäterrierinkin mielestä (silti <3), hyökkäys on paras puolustus. Totesin, että musta ei kahdessa viikossa tule koirakuiskaajaa, joten yritin vaan jotenkin selvitä lenkeistä ja pestistä.
Isojen eikä minkään koirien pitäisi olla vapaana asutusalueella. Lasta tai koirapelkoista aikuista ei naurata, jos leikki-intoinen koira säntää päälle hyppimään. Tämä ei ole missään tapauksessa kritiikki sulle Laura, mutta on valitettavan paljon ihmisiä, jotka eivät malta kouluttaa koiriaan kunnolla ja hengata niiden kanssa. Mainitsemani susikoirakin lähti lopulta takaisin kasvattajalle, kun omistaja ei jaksanut kantaa vastuutaan. Säälitti koiran puolesta, koska sisätiloissa se oli tosi lutuinen tyyppi. :( Toivottavasti koira sai paremman jatkon asiantuntevissa käsissä.
Mun lapset vähän vieroksuu koiria, lähinnä siksi, ettei olla kauheasti oltu koirien kanssa tekemisissä. Naapurin hidasliikkeistä ja melkein kuurosokeaa Sasua rapsutetaan aina kun voidaan, se on meidän kaveri! :D
Oijoi mitä traumaattisia kokemuksia! :/ Toivottavasti Johannakin on jo toipunut! ;D
VastaaPoistaKyllä, hyökkäys on paras puolustus - näin ajattelee myös räyhäspanielimme, jolla oli pentuiässä muutamia ikäviä koirakohtaamisia, traumatisoitunut lienee hänkin. :/ Myös vieraita lapsia hän hieman pelkää (korvista kiskovista naapurin lapsista on kokemusta), ja yleensä yritän torjua vieraiden lasten yli-innokkaat silittely-yritykset.
Minunkin mielestäni koirien kuuluu olla kiinni joka paikassa, missä ihmisiä liikkuu, näin se vaan on. Tosin on jännä juttu, kun Keski-Euroopan kaupungeissa näkee paljon koiria jotka liikkuvat vapaana omistajiensa kanssa keskellä ruuhkaista kaupunkia. Esim. Kööpenhaminassa tällaisia koiria oli paljonkin, ja kyllähän koiran voikin kouluttaa vaikka mihin. Se tosin vaatii sen pitkäjänteisyyden ja sitoutumisen... Minusta kasvattajien pitäisi tarkkaan valikoida perheet, joihin koiransa antavat, erityisesti noiden isompien ja joskus hankalampien rotujen kohdalla.
Itselläni on myös isojen koirien kammo ja varsinkin kammoan alueellamme asuvaa lehmän kokoista löntystäjää, joka jättää jälkeensä norsunläjän kokoisia jätöksiä... :D Pienet koirat ovat ihania ja jollen olisi herkistynyt allergisessa mielessä kissoille ja koirille, voisin jopa harkita meille jotakin söpöä tepsuttajaa.
VastaaPoistaTyttö ei pelkää koiria, mutta käyttäytyy niiden seurassa aavistuksen verran varovaisesti. Se saattaa johtua omasta pelostani ja varauksellisuudestani. Muita kammoja en myönnä meillä kenelläkään olevan :D
Ne koirien sontaläjät tuolla teiden varsilla onkin asia erikseen... Murr!
PoistaSe onkin ihan tervettä jos tyttösi käyttäytyy varovaisesti koirien seurassa, koiria pitääkin lähestyä rauhallisesti. :) No sitä piikkikammoa ei varmaan ainakaan teidän perheessä nähdä! :)