Lyhyesti sanottuna: kyllä siitä selviää!
Minä stressasin päivähoito-työ-arjen alkamista tuttuun tyyliini jo hyvissä ajoin etukäteen. Surin sitä, että yksi elämänvaihe olisi lopullisesti takana, ja suuri tuntematon edessä. Mutta nyt parin kuukauden kokemuksella huomaan, että tästä on nyt tullut uutta ihan tavallista arkeamme hyvine ja huonoine puolineen.
Eniten arvelutti, kuinka ujohkot poikamme sopeutuvat päivähoitoon. No, ei hetkessä, mutta loppujen lopuksi ihan hyvin!
Teimme päivähoidon alkuun pehmeän laskun, ja pojat olivat ensin ihan vaan pari tuntia kerrallaan siitä pikku hiljaa pidentäen. Tällä hetkellä päivän pituus on (isovanhempien tuella) noin seitsemän tuntia, ja hoitopäiviä on ollut noin kolme-neljä viikossa.
Esikoisella meni reilu kuukausi, kuopuksella vain pari viikkoa, kun päiväkodin tädeiltä alkoi tulla palautetta, että hyvin sujuu. Yhä edelleen eron hetkellä saattaa tulla itkuja, mutta ilmeisesti olen sen verran tunteeton äiti, etteivät ne enää minua hetkauta. Tai no ehkä ihan vähän. Eroitku loppuu kuulemma nykyään hyvin nopeasti.
Pakko sanoa, että tunnen myös hieman helpotusta. Mitenköhän tämän nyt muotoilisin, etten tule väärinymmärretyksi...? Tuntuu hyvältä ottaa pientä etäisyyttä kotiasioihin, ja saada samalla päiväkodin tukea lastenkasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Varmasti meidän lapsista olisi pelkällä kotikasvatuksellakin tullut ihan kelpo kansalaisia, mutta kyllä päiväkodin tätien tietty auktoriteetti ja muiden lasten esimerkki on tehnyt pojillemme, varsinkin isommalle, hyvää. Paljon uutta on opittu, ja läheiset ovat kommentoineet poikien reipastuneen selvästi sitten päivähoidon aloituksen. Esimerkiksi molempien puhe on kehittynyt parin kuukauden aikana todella paljon.
Päiväkotiimme sinänsä olen tyytyväinen, mutta päivähoidon nykymeininkiin yleisellä tasolla aina en. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että halutuimmat päiväkotipaikat jaetaan aika pitkälti suhteilla. Toiseksi ihmetyttää ja harmittaa henkilökunnan vaihtuvuus. Esikoisen ryhmässä oli juuri hänen aloittamisensa aikaan paljon vaihtuvuutta hoitajissa. Juuri kun poika oli hieman kiintynyt johonkin aikuiseen, lähtikin tämä pois ja tilalle tuli joku toinen. Reippaampaan lapseen tällaisella ei varmaan ole vaikutusta, mutta meidän poika kyllä reagoi tähän.
Aika paljon on siis mielestäni kiinni päiväkodin henkilökunnasta. Jos lapsella ja hoitajilla on läheinen suhde, niin lapsella on hyvä ja turvallinen olo.
Pojilla on hoidossa nyt ihan mukavaa, mutta kyllä uudessa ympäristössä tsemppaaminen selvästi kuluttaakin. Iltaisin päivän jännitys purkautuu ja vanhemmat saavat toimia pohjattomina lokakaivoina. Kuuluu asiaan luulisin. Myös viikonlopuista ensimmäinen aamupäivä kuluu yleensä väsyneissä tunnelmissa (tuoretta kokemusta on esimerkiksi tältä aamupäivältä...). Poikien uhmakin tuntuu olevan uusissa sfääreissä. Tai voisiko olla niin, että uhman määrällä on jokin tietty päivittäinen kiintiö, ja koska päiväkodissa ei uskalla uhmata lainkaan, niin kotona ei ehdi muuta tehdäkään?
Vastoin odotuksiani en ole jäänyt haikailemaan kotiäitivaiheen perään, aika aikansa kutakin. Mutta on se silti kiva, että kohta meillä on neljän viikon kesäloma!
Minä stressasin päivähoito-työ-arjen alkamista tuttuun tyyliini jo hyvissä ajoin etukäteen. Surin sitä, että yksi elämänvaihe olisi lopullisesti takana, ja suuri tuntematon edessä. Mutta nyt parin kuukauden kokemuksella huomaan, että tästä on nyt tullut uutta ihan tavallista arkeamme hyvine ja huonoine puolineen.
Eniten arvelutti, kuinka ujohkot poikamme sopeutuvat päivähoitoon. No, ei hetkessä, mutta loppujen lopuksi ihan hyvin!
Teimme päivähoidon alkuun pehmeän laskun, ja pojat olivat ensin ihan vaan pari tuntia kerrallaan siitä pikku hiljaa pidentäen. Tällä hetkellä päivän pituus on (isovanhempien tuella) noin seitsemän tuntia, ja hoitopäiviä on ollut noin kolme-neljä viikossa.
Esikoisella meni reilu kuukausi, kuopuksella vain pari viikkoa, kun päiväkodin tädeiltä alkoi tulla palautetta, että hyvin sujuu. Yhä edelleen eron hetkellä saattaa tulla itkuja, mutta ilmeisesti olen sen verran tunteeton äiti, etteivät ne enää minua hetkauta. Tai no ehkä ihan vähän. Eroitku loppuu kuulemma nykyään hyvin nopeasti.
Pakko sanoa, että tunnen myös hieman helpotusta. Mitenköhän tämän nyt muotoilisin, etten tule väärinymmärretyksi...? Tuntuu hyvältä ottaa pientä etäisyyttä kotiasioihin, ja saada samalla päiväkodin tukea lastenkasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Varmasti meidän lapsista olisi pelkällä kotikasvatuksellakin tullut ihan kelpo kansalaisia, mutta kyllä päiväkodin tätien tietty auktoriteetti ja muiden lasten esimerkki on tehnyt pojillemme, varsinkin isommalle, hyvää. Paljon uutta on opittu, ja läheiset ovat kommentoineet poikien reipastuneen selvästi sitten päivähoidon aloituksen. Esimerkiksi molempien puhe on kehittynyt parin kuukauden aikana todella paljon.
Päiväkotiimme sinänsä olen tyytyväinen, mutta päivähoidon nykymeininkiin yleisellä tasolla aina en. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että halutuimmat päiväkotipaikat jaetaan aika pitkälti suhteilla. Toiseksi ihmetyttää ja harmittaa henkilökunnan vaihtuvuus. Esikoisen ryhmässä oli juuri hänen aloittamisensa aikaan paljon vaihtuvuutta hoitajissa. Juuri kun poika oli hieman kiintynyt johonkin aikuiseen, lähtikin tämä pois ja tilalle tuli joku toinen. Reippaampaan lapseen tällaisella ei varmaan ole vaikutusta, mutta meidän poika kyllä reagoi tähän.
Aika paljon on siis mielestäni kiinni päiväkodin henkilökunnasta. Jos lapsella ja hoitajilla on läheinen suhde, niin lapsella on hyvä ja turvallinen olo.
Pojilla on hoidossa nyt ihan mukavaa, mutta kyllä uudessa ympäristössä tsemppaaminen selvästi kuluttaakin. Iltaisin päivän jännitys purkautuu ja vanhemmat saavat toimia pohjattomina lokakaivoina. Kuuluu asiaan luulisin. Myös viikonlopuista ensimmäinen aamupäivä kuluu yleensä väsyneissä tunnelmissa (tuoretta kokemusta on esimerkiksi tältä aamupäivältä...). Poikien uhmakin tuntuu olevan uusissa sfääreissä. Tai voisiko olla niin, että uhman määrällä on jokin tietty päivittäinen kiintiö, ja koska päiväkodissa ei uskalla uhmata lainkaan, niin kotona ei ehdi muuta tehdäkään?
Vastoin odotuksiani en ole jäänyt haikailemaan kotiäitivaiheen perään, aika aikansa kutakin. Mutta on se silti kiva, että kohta meillä on neljän viikon kesäloma!
