Silloin ennen vanhaan viikonloppu latasi minua. Aikaa minulle ja ystäville. Nykyään viikonloppuna ladataan lasten akkuja, tankataan läheisyyttä. Viikonloppuna annetaan kiukkujen tulla, uhmataan, paiskotaan ovia, riehutaan. Toivutaan, kestetään. Äidin tekisi mieli röhnöttää kymmenen tuntia putkeen sohvalla ja tuijottaa tositeeveetä, mutta kun ulkoilu, ruokailu, pyykit, imurointi, riitojen selvittely.
Rutiinit, joista on pidettävä kiinni. Keksittävä lapsille tekemistä, oltava reipas ja läsnä vaikka tekisi mieli mennä viimein raaputtamaan sitä pinkkiä kukkatapettia irti työhuoneen seinästä ja liimata uutta tilalle. Tai nukkua ainakin puoleen päivään eikä astua ulos ovesta kahteen vuorokauteen. Olen luontaisesti sellainen, että tarvitsen aika paljon omaa aikaa, hiljaisuutta, rauhaa.
Jos sellainen viikonloppu tulisi, niin osaisiko sitä sitten kuitenkaan olla? Olisiko oudon hiljaista, yksinäistäkin?
Viikonlopun tunnelmaa haetaan joskus vähintään lauantai-iltapäivään asti. Lasten mielialat heittelevät eikä äiti pysy perässä. Kotona nyt ainakin kaikki kiukuttaa. Ulos ei haluta mennä, ja ei nyt ainakaan mihinkään retkelle. Ulkona on niin kivaa, ettei sisään haluta tulla. Ruoka ei kelpaa, ja kivahdan että Avarassa luonnossa lapset näyttivät syövän hämähäkkejä, tehdäänkö niitä seuraavaksi?
Jossain vaiheessa yleensä höyryt on kuitenkin saatu puhalleltua pihalle. Löytyy ehkä joku tekeminen, josta kaikki nauttivat. Rakennetaan hiekkalaatikolle satumetsä kepeistä ja sammaleista. Lähdetään uima-halliin. Saavutetaan sellaisia kompromisseja, että kaikki ovat tyytyväisiä. Kaikki saavat ladattua, edes vähän.
Ja sitten se onkin taas maanantai. :)
Huh. Kuulostaa liiaksikin ruuhkavuosilta. Suosittelen lapsivapaata viikonloppua joskus (jos siihen on mahdollisuus). Aluksi se voi tuntua oudolta, mutta tekee kyllä taatusti hyvää kaikille osapuolille. Meillä oli tämä viikonloppu sellainen ja pinna on kasvanut selvästi. Minäkin tarvitsen välillä hiljaisuutta ja sitä, ettei joku koko ajan keskeytä tekemisiäni.
VastaaPoistaVaikka työttömyys harmittaa, huomaan usein miettiväni, miten ylipäätään ehtisin käydä vielä töissäkin. Lasten arjen, kodin, perheen, omakotitalon, suuren pihan ja blogin hoitaminen vie helposti kaiken aikani. Silti olen hakenut opiskelemaan, sillä kohta vuoden päivät kestänyt työttömyys alkaa jo pelottaa. Yritän olla ajattelematta, miten ehdin opiskella ja hoitaa kaiken edellä mainitun. Ja pysyä jotakuinkin järjissäni. Kai sitä jotenkin?
Tsemppiä teille, koita jaksaa! :)
Varmaan tässä tietynlaisessa alakuloisuudessa piilee sekin, että kesä on lomareissun myötä lopullisesti taputeltu, edessä pimeä vuodenaika ja paljon paljon arkea. Eiköhän tämä tästä piristy taas! :) Ja täytynee vähän ärähtävästä omatunnosta huolimatta järjestää vähän lapsivapaata, jospa se pinna siitä sitten kasvaisi.
PoistaJoo, kai sitä jotenkin. Täydellistä ei ole millään elämänsaralla, mutta on ainakin elämää. :D Ja eikös nämä ruuhkavuodet sitten loppuviimein ole niitä, joita parinkymmenen vuoden päästä vähän kaiholla muistelee.
Joo, ota vähän Laura-aikaa! Mä siis suosittelisin välillä laittamaan perheen miesväen vaikka mummolaan viikonlopuksi, niin saat kuulostella rauhassa, mitä sulle itelle kuuluu :)
VastaaPoistaTiedätkö tuo kuulostaa niin loistavalta suunnitelmalta! :)
PoistaNyt on kyllä muutenkin vähän letkeämpi fiilis, töissä on vähän iisimpi viikko eikä äidin hermoa kiristä niin kovasti. Mies ja lapset kiittää... :D