Herra Pinko

torstai 3. tammikuuta 2013

 
Moicca!

Olen tässä blogissa vähän vähemmän esillä ollut henkilö, mutta ajattelin että lienee aika korjata tilanne. Seikkailen täällä nimellä Herra Pinko (koska pingon niin kovaa, ja olen kova pingottamaan asioista kuten muista koirista ja isäntäväkeni menemisistä ja tulemisista).




Olen nyt neljävuotias. Olen nätti kuin sika pienenä, tai oikeastaan nätimpi. Esmes kuvani koristi Ajaston koirakalenteria vuonna 2010. Emäntäni oli haaveillut lapsesta asti cockerspanielista, ja nyt sillä vihdoin on sellainen, vähänkö sen täytyy olla onnellinen! Olin pentueestani se lihavin ja dominoivin. Minunlaisiani ei kuulemma suositella ensimmäiseksi koiraksi. Mutta en olekaan mikään ensimmäinen koira, koska isäntäni lapsuudenkodissa oli koiria. Nih.




Minulla on ihan törkeästi energiaa. Kesäisin mökillä saatan juosta pallon perässä vaikka kymmenen tuntia putkeen, uida, hyppiä laiturilta veteen, ja siltikään minua ei juuri väsytä. Rakastan tennispalloja. Joulupukki toi minulle vinkuvia tennispalloja, joten voitte kuvitella kuinka ekstaasissa minä ja isäntäperheemme olemmekaan!




Toisia koiria en oikein kykene sietämään. Sellaisen lähestyessä katson tehtäväkseni räyhätä minkä kerkeän. Hyökkäys on nähdäkseni paras puolustus (oikeasti minulla on vaan p**kat housussa). Enpä ole ketään vielä purrut, vaikka sitä yhtä Patea tekisi mieli vähän haukkaista... Minut pystyy kyllä helposti harhauttamaan herkulla tai tennispallolla, jos osaa ennakoida tilanteen. On minulla kyllä pari koiratyttöystävää, joita rakastan yli kaiken, mutta joiden kanssa pääsen vähän liian harvoin leikkimään.

Oletteko koskaan kuulleet nirsosta koirasta? No, meikä on sellainen. Kylmä makkara - nou thänks. Voisko sen edes grillata, tai no mielummin antakaa mulle sisäfileetä.




Nuorempana olin kova poika karkailemaan. Rusakoiden perässä olen juossut joskus tovin jos toisenkin, samoin kissojen. Kerran näin parven lintuja, hyökkäsin niiden perään niin että fleksi meni poikki (minkäs sitä lintukoira vieteilleen mahtaa) ja katosin isännältäni pariksi tunniksi. Emäntäni oli juuri edellisenä päivänä synnyttänyt Herra Tuumailijan, makasi sairaalassa Tuumailijan ollessa teho-osastolla ja kysyipä vaan, että pitikö sen koirankin vielä karata. No, olin jäänyt siitä pirun fleksinriekaleesta aitaan kiinni, mutta onneksi joku kiltti pappa auttoi minut kotiin (tiesin kyllä missä kotini on, ja vedin pappaparan sinne perässäni suorinta tietä).




Lapsia yritän parhaani mukaan sietää. Vieraat lapset ovat kovin pelottavia, koska eihän niistä tiedä milloin ne nappaa viiksistä tai korvasta kiinni, joten sellaiset otukset kierrän mieluiten kaukaa. Nämä veljeni Vilpertti ja Tuumailija eivät minusta paljoakaan välitä, joten saan yleensä loikoilla rauhassa omassa nurkassani, ja ainakin päkät vetelen sohvalla. Pitäähän sitä koirallakin nyt joku arvo olla.




Olen älyttömän kiintynyt laumaani. Kuulemma keväästä eteenpäin minun pitäisi viettää täällä taas päiväsajat ihan itsekseni. Ei pysty. Aion vonkua ja vinkua minkä kerkeän. Ehkä ajan myötä totun elämänmuutokseen. Tai sitten menen koirien päiväkotiin??

Onko siellä muita koiramielisiä? :)

P.S. En ole syntynyt sunnuntaina, olen keskiviikkolapsia.

12 kommenttia:

  1. Mikä IHANA luppa! Meillä ei ole omaa koiraa, tykkään kyllä kovasti muiden kivoista koirista. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Onhan se niin mukava rapsuteltava ja ainakin pakottaa lenkkeilemään joka päivä. :) Ja niin PERSOONA!

      Poista
  2. Ihana! Meidän sekarotuinen papu, keväällä jo 9vee, maailman kiltein koira, on asunut vanhemmillani viime keväästä koska kaksi lasta, raskaus JA koira karvoineen oli mulle vaan liikaa. -tällöisestähän todelliset koiraihmiset lynkkaa mut. No, papu on aina viettänyt aikaa molemmissa kodeissa, joten muutos ei ollut suuri. Siitä on tullut ihan mun äidin koira.
    Pakko myöntää, että ikävä ei ole ollut koiraa, vaikka varsinkin Papu aivan ihana onkin.
    Tuo teidän pinkoilija vaikuttaa kyllä myös hurmaavalta tapaukselta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ymmärrän kyllä hyvin tuon ratkaisun. :) On näissä hommaa homman päälle, ainakin tässä energiapommissa, vaikka kuinka hurmaava onkin...

      Poista
  3. No on koiraihmisiä! Minun modernisti kodikkaassa sisustusblogissa seikkailee 4-vuotias Hugo-chihuahua. Ihan tuo teidän Pinko, kyllä nämä karvaiset kaverit on tärkeitä perheenjäseniä :)

    Tulehan kylään: http://modernistikodikas.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suloinen pieni koira löytyi blogistasi, ja muitakin mukavia juttuja! :) Samaa "hemmottelupulmaa" ollut siis teilläkin koiran pentuaikana... Mutta eipä ainakaan meillä ole pelkoa että hemmoteltaisiin turhia enää, ei vaan ehdi! :)

      Poista
  4. Piti kommentoida, että tämä on jotenkin ihana postaus, vaikken itse ole yhtään koira- (tai lemmikki-)ihmisiä. Kaunis koira!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tykkäsit! Kaikkien ei todellakaan tarvitsekaan olla koiraihmisiä, tuskin itsekään kuulun siihen tosikoiraihmisten joukkoon. Koira on kaunis ja saa paljon anteeksi tuolla luppakatseellaan... :)

      Poista
  5. Mä oon aina ollut cockerifani, siis aina! En vaan ole kovin innokas turkinhoitaja joten siksi mulla on hangessa kahlaava, uiva porokoira ja säämiskällä siisti whippetkaksikko :D
    Ihana postaus, persoonallinen hauva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole innokas turkinhoitaja, siksi tuo käy trimmissä melko usein, eikä ole ihan rodunmukaisesti "stailattu". Mutta ei kait se haittaa, kun ei käydä näyttelyissä. :)

      Lyhyt karva olisi kyllä käytännöllinen kämpän siisteyden suhteen: vähemmän karvoja pyörimässä lattialla ja vähemmän kuraa turkin mukana sisälle...

      Poista
  6. Ottakaa whippet? Personal traineriks? ;) Totuus on että whippetistäkin lähtee koko ajan karvaa, vähän ja sillä on selkeät karvanvaihtoajatkin. Ja se ei irtoa ees pinseteillä jos pystyyn jää. Ei kuitenkaan niin topakkaa kuin esim. dobberin karva joka varpaassa pystyssä aiheuttaa itkukohtauksen. Kura on kyllä helppo pyyhkiä pois tai sitten huuhtelee vaan kurahaalarin ;)
    Porokoira on myös siisti koira, jos on oikeanlaatuinen turkki - siihen ei juuri tartu rapa tai se lähtee ravistamalla. Jokseenkin aika helppo tuokin ollut turkiltaan, tosin sitä pohjavillaa riittää. Ja riittää. Nimim. Meillä on teollisuusimuri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei enempää koiria kiitos, meillä on ihan "mad house" muutenkin... :D Teollisuusimurin kyllä voisin huolia?? Noissa cockerinkarvoissa on se hyvä puoli kyllä, että ne on pehmeitä eikä pistele jalkapohjia. Kauhulla odotan kevättä, kun aurinko paistaa olohuoneeseen, ja paljastaa kuinka koirankarvoissa sohva onkaan...

      Poista